hversdags en ekki venjulegt

Tänään aamupäivällä satoi oikeaa vettä. Ei räntää, ei lunta, ei rakeita, vaan vettä! Meillä on ehkä sittenkin toivoa keväästä.

Sitten paistoi aurinko, haaveilin juoksemisesta. Ehkä menen kuitenkin vain uimaan - hiukset pitäisi pestä ja lihaksiin sattuu. Ehdin juosta huomenna.

Viimeiset luentoni täällä Islannissa olivat eilen. Opetuksen loppua juhlittiin katsomalla Muumeja ja syömällä itsetehtyjä ranskalaisia. Aamulla ei tarvinnut mennä mihinkään, joten vapautin itseni univeloistani nukkumalla koko aamupäivän. Näin unta, jossa pahoittelin, etten ollut vastannut ystäväni kirjeeseen. Kirjoitin hänelle heti herättyäni. Sen lisäksi olen imuroinut talosta kaikki huoneet, joihin pääsin sisälle, kuunnellut kolme kokonaista Insomniumin levyä sekä ottanut tekotaiteellisia valokuvia minua miellyttävistä yksityiskohdista asunnossamme.

Minulla on paljon oikeaa kerrottavaa elämäni viimeisimmistä käänteistä; en ehtinyt sanallakaan mainita loistavan lintuveljekseni Jeren pistäytymistä täällä ennen kuin toiset toverit, vanha ystäväni Eevi ja hänen kihlattunsa Doug saapuivat piristämään pääsiäistäni. Koko helmikuu on käsittelemätön kasa kuvia, nelisen aukeamaa muutamalle riville kirjoitettuja lauseita kustakin päivästä. Kun kotitehtävät ja luennot lakkaavat ahdistamasta, tulevat tentit; kun ne ovat ohi, koittaa kesä ja uusi lukuvuosi. Syksyn väsynyt flegmaattisuus on kevään myötä muuttunut avoimeksi ahdistukseksi. I don't need that much sleep anymore, I have so much more time and energy. More time and energy to be miserable.

Vuokraemäntä lähti viikoksi Kanarialle. Asunto pysyi minun ja Manonin käsissä siistinä ehkä neljä sekuntia. Olen ottanut tästä vapaudesta ilon irti myös istumalla Sesseljan valtakunnassa eli olohuoneessa, missä Mía-kissakin tykkää viettää aikaansa. Kuvassa hän tosin on uskaltautunut minun huoneeseeni nukkumaan - harvinaislaatuinen tapahtuma! Yhtenä yönä miuku tuhisi vieressäni yölläkin hetken. Nyt taloon on tullut Sesseljan poika ja pojanpoika, ja heidän mukanaan roti ja järjestys.

Olen juhlinut monia läksiäisiä viime aikoina. Ne kauhistuttavat. Tänään taas yhdet. Kahdet itse asiassa, samaan aikaan ja samassa baarissa. Olen huomannut mieleni hiljaa mukautuvan ajatukseen kotimaasta; suunnittelen kesää, odotan kavereiden tapaamista, innostun hiljaisista viikoista maaseudulla, joita luultavasti tulee riittämään. Aika menee silti liian nopeasti, päivä päivältä arki muuttuu muistoiksi ja reilun kahden kuukauden päästä on aika herätä miltei vuoden unesta. Onneksi Suomessa alkoholi on piirun verran halvempaa ja sitä saa ruokakaupasta.

Ensi viikko näyttää kiireiseltä; perjantain tenttiin lukemisen lomassa olen suunnitellut katsastavani yhden taidenäyttelyn ja monen monta pohjoismaista elokuvaa Pohjolan talon elokuvafestivaaleilla, käyväni kuorossa, urheilevani ja palkitsevani itseni patikalla Eyjafjallajökullille lauantaina, ennen kuin lukustressi seuraavasta tentistä alkaa. Vaativa patikkareissu pelottaa hieman.

Mielialani ovat vaihdelleet näin keväällä enemmän kuin syksyllä. Niin käy tosin aina; toiset masentuvat marraskuussa, minua ahdistaa aina lumien sulamisen aikaan. Olen ollut henkisesti väsynyt, ihmisiin kyllästynyt, välinpitämätön, mustasukkainen, päättämätön, epätoivoinen, inspiroitunut, suorastaan rakastunut, sosiaalinen, kiinnostunut, itsevarma, toiveikas, tyytyväinen! Rajan voisi leikata veitsellä, päässä kääntyy katkaisin, vanha tunne tulee takaisin kuin valo auringonpimennyksen jälkeen.

Olenkohan kauhea murhaaja, jos lähden huomenna yliopiston simpukankeräysreissulle?

Minulla on huoneessani litra vodkaa enkä tiedä milloin tekisin sillä jotain. Minulla on myös suolapähkinöitä ja suklaata, naposteltavaa ruokaa ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. En tiedä, olenko täällä puhunut mitään ruokailutottumuksistani, mutta kun kerta arkimerkintää tässä kyhätään niin voisi kai sitä hieman valottaa vatsalaukkunsa sisältöä. Helsingissä elin lähinnä opiskelijaruokalan pöperöillä ja välipaloilla, mutta täällä yliopistoruoka on sen verran hintavaa, että on ollut pakko ruveta kokkaamaan itse. Syksyllä kyhäsin useimmiten pastan, riisin tai perunan kylkeen erilaisia kasvispitoisia kastikkeita - liha on täällä kallista, enkä ole tottunut valmistamaan siitä ruokaa muutenkaan - ja nyt keväällä keittiössä on tainnut useimmiten syntyä linssikeittoa ja soijarouhemakaronilaatikkoa. Pyörittelen mielessäni reseptejä ja haaveilen keittokirjoista - ruuanlaitto on hauskaa, mutten usein jaksa keksiä mitään uutta ja jännittävää kokattavaa, varsinkin, kun makaronilaatikkoa syö monta päivää.

Neljäs Insomniumin levy alkaa soida. Nyt voisi olla korkea aika painua sinne uimaan, jotta kerkiää valmistautua jäähyväisten juhlintaan. Lupaan palata pirteiden ja kiinnostavien seikkailumerkintöjen kera taas motivoiduttuani ja tentit selätettyäni, otan vaikka sitä vodkaa niin lakkaa laahaamasta tämä teksti ja tajunnanvirta.

rokrassgat

Kappas vaan, kohta kahden kuukauden mittainen välikuolema blogissa. Näin käy aina! Hiljaisuuteni ei, kuten aavistella saattaa, ole suinkaan johtunut tekemisen tai puheenaiheiden puutteesta, vaan pikemminkin ajan ja motivaation totaalisesta katoamisesta kaiken muun koheltamisen keskellä. Paljon on tapahtunut sitten viimeisimmän. Edellisen merkinnän maisemia kuorruttanut lumipeite on totuttuun tapaansa vuoroin sulanut ja satanut takaisin, ja tällä hetkellä maa toipuu tämän talven kenties pahimmasta myräkästä, joka kaatoi puita ja kasteli katuja tulvaksi asti. Nyt sään seestyttyä on lumesta enää jäljellä läikkiä, mutta saa nähdä mitä alkuviikoksi povattu uusi myrsky tuo tullessaan! On vaikea muistaa aikaa ennen viikoittaisia lumimyrskyjä. Paikalliset ovat mananneet tätä talvea pahimmaksi - ja lumisimmaksi - miesmuistiin, ja vireillä on jopa ajatuksia tämän viheliäisen vuodenajan nimeämiseksi vanhan perinteen mukaan. Titteliksi on ehdotettu niin Vindaveturinn mikliä ("Suuri Tuulitalvi") kuin Rokrassgatiakin ("Puhuripersereikä"), ja varmasti myös aivan kaikkea noiden kahden väliltä. Olin itse tänne tullessani varautunut tarpomaan loskassa suurimman osan vuodesta, joten olen oikeastaan päässyt jopa yllättymään positiivisesti; kaduilla on usein ollut jäätä ja kuivaa lunta niinä välipäivinä, jolloin myrskytuuli ja vesi- tai räntäsade eivät ole jyllänneet pyyhkimässä sohjoa sivummalle. Tokihan sitä on kammottavassakin kelissä tarvottu, viimeisimpänä varmaan tuossa perjantaina, kun lähdimme kämppikseni ja Merlinin kanssa seikkailemaan Seltjarnarnesiin auringonpimennyslasien perässä. Vettä tuli vaakatasossa ja ihmettelen, miten selvisin  jääsohjoiseilla kaduilla myrskytuulessa liukastelusta ilman murtuneita luita tai mustelmia, saatika sitten bussipysäkillä läpimärkänä värjöttelystä terveenä!

Unenikin ovat vaihtuneet. Islanti-ihmisten seikkailujen sijaan yöni täyttyvät kauniista kevätpäivistä kotikaupungissani, ja aamulla herään ahdistuneena ja aivan liian tietoisena siitä, että tämän elämän loppu tulee väistämättä ja pian. Suomeen on palattava, ja vaikka sieltä yhtä sun toista kaivattavaa löytyykin, en haluaisi ajatella sitä juuri nyt, kun Islannin-aikaa kuitenkin on jäljellä vielä reilut pari kuukautta. Meneehän se toisaalta hujauksessa, jos vanhat merkit yhtään paikkansa pitävät...

Mitä minä sitten olen itse tehnyt tänä aikana? Kaikenlaista. Opiskelujen suhteen tällä hetkellä eletään petollista välinpitämättömyyden, kasaantumisen ja välttelyn aikakautta, ja kuoron kanssa kauhistelemme ensi lauantaina häämöttävää Merisinfonian ensi-iltaa. Olen ruvennut neulomaan urakalla, ja toivon mukaan saisin valmiiksi vielä muutaman sukkaparin tässä viimeisinä kuukausinani. Suurimman osan ajastani taidan kuitenkin tappaa seurassa; luentojen jälkeen on aivan liian helppoa jumittua juttelemaan jonkun kanssa, ja porukassa vietettyjen kirjastopäivien opiskelun ja kahvitaukojen suhde pysyy usein hyvin tasapainoisena. Uni on heikoille, ja siksipä kannattaakin aikaista herätystä vasten lähteä iltamyöhällä moikkaamaan tuttuja ja seuraavana päivänä nukahtaa istualleen kirjastoon.

Rusinoina arkihäsellyksen pullassa ovat toimineet muutamat merkittävämmät tapahtumat, joita on ilmeisesti ollut ihan hyvä määrä - huomasin viime viikolla, että minulta oli jäänyt tässä tuhatta ja sataa sählätessä aivan täysin noteeraamatta esimerkiksi lisääntynyt valon määrä. Epäilin useampaan otteeseen nukkuneeni pommiin, kelloni jätättävän tai maailmanlopun olevan tulossa, kunnes joku sai minut vakuutettua, että keväthän se vain on, ja tällainen valoisuus on suurimmassa osassa maailmaa aivan normaalia muinakin vuodenaikoina. Kyllä se silti tuli yllättäen ja liian nopeasti, en ole yhtään tottunut olemaan aamuluennoilla virkeä ja motivaatiota täynnä! Kasvava tarpeeni urheilla, oppia, luoda ja tehdä asioita ei mene lainkaan yksiin välttelytaipumuksieni kanssa, mutta onnekseni olen huomannut, että näin valoisana aikana pärjää vähemmilläkin yöunilla (ja että siellä kirjastossa on toden totta mukavia tuoleja joihin käpertyä nokosille lukemisen lomassa), ja niinpä itseään voikin turvallisin mielin toteuttaa pikkutunneille saakka. Taidan tykätä keväästä.

Minulla olisi vaikka millä mitalla kuvia, mutta niistä mikään ei oikein sovi päättämään tätä kovin ympäripyöreän turhaa kuulumiskatsausta. Kiinnostavampaa settiä on tulossa ehkä piankin, mutta sitä odotellessa voivat kiinnostuneet kuunnella, mikä minua viime kuussa laulatti! Tanskalaista musiikkia (niin kuin kaikki nykyään löytämäni uusi kuunneltava), mutta voimakkaat mytologiavibat iskevät Islannissa oleskeluni keskeisiin pisteisiin melkoisen kovaa. Tanska on niin mukava (laulu)kieli, sen voisi ottaa vakavamman opiskelun seuraavaksi kohteeksi.

P.S. Huomasinpa tässä, että edellinen merkintä on myöskin maanantai-illalta! Ei saatana! Tämäpä kätevä tapa tarkastella, kuinka aikaisin alkavat luennot kannustavat luovuuden tekoihin ja turhanpäiväiseen yökukuntaan. Noh, väsyneenä ei välitä ja todellisuuskin tuntuu pehmeämmältä hetken aikaa, ehkä olen huomenna hurmaava.

fannhvítt og rjúkandi

Parisen viikkoa takaperin matkasimme liftaten Reykjadaluriin, joka on geoterminen alue vajaan viidenkymmenen kilometrin päässä Reykjavíkista. Alue on suosittu turistikohde, eikä varmasti vähiten luonnonvaraisen, lämminvetisen jokensa ansiosta, joka kuuluu niihin harvoihin kuumiin lähteisiin, joissa kärsii käydä kastautumassakin vailla vaaraa palovammoista. Uimareissun toivossa mekin läksimme, ja lumisateessa liftaamisen sekä myrskynpoikasessa patikoinnin jälkeen koko seitsenhenkinen jengimme pääsi kuin pääsikin perille!

Korppupussiin sattunut maanantaikappale ei naurattanut matka-aamuna. Okei nauratti

Kävimme vuokraamassa jääraudat vaellusta varten. Pistäydyimme luonnollisesti myös sivuraiteilla.

 En osaa arvioida ollenkaan, kuinka kauan matka Reykjadaluriin kokonaisuudessaan kesti, mutta turhan vaikeaa perille pääsy ei ollut. Liftaus sujui sutjakkaasti - eräs kuski väitti islantilaisten olevan nihkeitä ottamaan peukalokyytiläisiä, mutta hyvin sitä tälläkin kertaa kyyti irtosi. Olin ottanut mukaan perunapiirakoita hyväsydämisille autoilijoille, mutta kolmesta kuljettajasta vain yksi huoli maistiaisen muiden kohteliaasti kieltäytyessä. Automatka vei Hveragerðin kylään, mistä jatkoimme jalan laakson läpi joelle. Olisiko patikka kestänyt puolisentoista tuntia? Matkanteko oli vähintäänkin yhtä hienoa kuin perille pääsy; autossa istuessa unohti helposti itsensä katsellessaan loputtomiin leviävää, lumen peittämää maisemaa, jonka eteen levisi välillä epätasainen tuiskuverho, ja vaellusosuuden valkeat vuorinäkymät salpasivat hengen muutenkin kuin haastavilla nousuillansa.

Ainoat tarvittavat asusteet, karvalakki ja turistihymy.

Eräs kuskimme kertoi Reykjadalurin olevan suositumpi kesäaikaan, ja kehui meidän sikäli valinneen oivallisen ajankohdan vierailulle. Kauheasti ei liikennettä tosiaan ollut, muutama muu matkalainen vain uimasilla, mutta loppuvaiheessa pääsimme kansoittamaan tuota joen selkeästi lilluttelulle suosiollisinta mutkaa. Siellä viihdyimme tunteroisen ainakin, eikä tuolta olisi kyllä sittenkään malttanut nousta, mutta hiljalleen päälle hiipivä hämärä pakotti kiskomaan hyiset hynttyyt takaisin niskaan ja suuntaamaan nokan kohti kotia. Takaisin vaeltaessa meillä kävi mainio tuuri - päätimme piruuttamme yrittää liftata ohi köröttäneen avolava-auton kyytiin, ja tämä pysähtyi kuin pysähtyikin! Matka laaksosta Hveragerðin huoltoasemalle sujui sutjakkaasti auton lavalla tähtiä tuijottaen ja matkanteon mahtavuutta ääneen toistellen. Taisi olla kaikista vähäisistä liftauskokemuksistani tähän asti hienoin. Kaverin sanoin: Crossing off the bucket list: being picked up by a pick-up! Kuljettaja oli kuulemma tulossa ruokkimasta laaksossa asustelevia hevosiaan, emmekä todellakaan olleet ensimmäiset saati viimeiset matkalaiset, jotka hänen kyydissään ovat Hveragerðiin matkanneet.

Huoltoasemalla odotimme toista, nyt yhdeksänhenkiseksi kasvaneen porukkamme puolikasta ja suunnittelimme kotimatkaa. Jakauduimme porukoiksi, ja siinä missä kaksi ensimmäistä sakkia saivat kyydin kuin sormia napsauttamalla, meidän kolmikkomme kotiinpääsy vaikutti paljon epätoivoisemmalta. Lopulta meidänkin kohdallamme pysähdyttiin, ja yllätys oli suuri, kun ratin takaa tervehtikin yliopistotuttu. Kaikki meni siis paremmin kuin oletimme, ja kotimatkan uupumus jaettiin mukavassa seurassa. Perunapiirakatkin kelpasivat kuskille ja apulaisellensa! Illemmalla suuntasimme vielä kämppiksen kanssa Frederikseniin moikkaamaan Sebastiania ja kuuntelemaan VARia ja For A Minor Reflectionia, luoja ties millä energialla. Muistan musiikin kuitenkin sopineen uupuneeseen mielentilaani mainiosti, ja käytinpä vielä viimeisetkin sosiaalisuuteni rippeet jonkun juuri Islantiin saapuneen ranskalaisvaihtarin kanssa skandinaavisista asioista jutteluun. Missähän mahtaa mies olla, ei ole nimittäin näkynyt sen jälkeen! No, jospas se jostain odottamattomasti eteen putkahtaisi, yhtä yllättäen kuin nyt ajatuksiini tässä kirjoittaessa. Huomenna on uusi päivä ja sitä rataa! Se päivä muuten alkaa 8:20, eli meikänhän pitäisi olla jo näkemässä häiritsevyyden rajamailla häilyviä unia kaikista Islanti-ihmisistä kotimaansekaisissa lavasteissa... Tästä alitajunnan liikeratojen muutoksesta ehkä toiste lisää, nyt siirryn kokeilemaan vaihtoehtoisia metodeja nukkumaanmenon välttämiseksi. Pitääkö nyt sanoa hei hei?

Myö G30-leidit! Allekirjoittaneen kuuluisa uudenvuodenpolvi paistaa kilpaa kämppikseltä lainattujen kakkuloiden kanssa.

þegar ég var ennþá frjáls

Blogielämä jatkuu alkaneeseen vuoteen sopivalla tuliteteemalla. Naapurin piru viritti paukesuihkun aivan ikkunani alle jossain tuossa toissaviikon loppupuolella, lauantaina ajoimme kohti rakettien koristamaa Reykjavíkia ja viimeisen kerran taidettiin taivaita tulitella sunnuntaina tai maanantaina.

Voihan voi. Tyhjiä lupauksia tupruttaa kuin lumituiskua taivaalta - eipä tullut näköjään siitä "huomenna" kirjoittamisesta taas mitään! Viime viikon loppu pääsi jotenkin yllättämään, kun leffailta, joka katkaisi kirjoitusputkeni, jatkuikin lähemmäs aamuviittä ja laukaisi loppuviikon ratoksi sarjan samankaltaisia tapahtumia. Lauantaina lähdimme liftaten Reykjadaluriin, sunnuntaina eksyin nostalgiametsään puoleksi päivää ja maanantaina pitikin jo selvitä yliopistolle ja arkeen, johon totutellessa onkin viikko vierähtänyt taas nopeaan. Olen oppinut jo tässä lyhyessä ajassa paljon uutta ja hämmentävää, kuten sen, että vaikka tammikuuta on kulunut jo kaksi viikkoa, islantilaiset toivottelevat vieläkin hyvää uutta vuotta aina tavatessaan tutun, jota ovat viimeksi nähneet vanhan vuoden puolella. Itseltäni tämä unohtuu aina, mutta ehkä ensi vuonna tuon tämän tavan Suomeen ja hämmennän niitä kanssaihmisiä, joilla uusien vuosien toivottelu loppuu viimeistään siinä tammikuun toisen korvilla...

Hoksasin myös koneen kätköistä löytyvän valmiita kuvia viimeisestä vapauden ajasta uudenvuoden juhlinnan jälkeen, ja koska koulutehtävät on tunnetusti tehty välteltäviksi, ajattelin sepustella niistä jokusen lauseen vaikka näin loppuneen yliopistoviikon kunniaksi.

Tammikuun ensimmäisenä sunnuntaina minulla oli suuri suunnitelma ehtiä kirjastoon, kirpputorille, taideinstallaatioon, kauppaan, kotiin ja kaverille. Pääsin kirpputorille asti ennen kuin sain seuraa, enkä sitten mennytkään kotiin ennen kuin seuraavan aamun säkkipimeissä. Installaation nimi oli Wish you were here, ja se käsitti Kaffistofan-nimisen bunkkerin interiööriin raijattua hiekkaa, palmuja ja performanssitaiteilijoita. Hiekassa tassuttelu keskellä kylmintä talvea oli hauska kokemus, samoin kuin jutustelu hallissa, jossa kaiuttimet toistivat aaltojen ääntä ja aidot, elävät taiteilijat lepäsivät liikkumatta sijoillaan. Ei uskaltanut puhua kovaan ääneen, mutta hiljaakaan ei malttanut olla.

Velvollisuuksien nimissä menimme noin neljänneskynttilän ajaksi Tíu Dropariin "opiskelemaan" elikäs syömään ja puhumaan muun muassa sosiaalisesta konstruktivismista sekä vaihtoehtoisista tavoista mitata aikaa.

Kahvilta selvittiin lopulta kauppaan ja sinne kaverillekin, eli Madlin uuteen asuntoon tuparoimaan! Suunnitelmana oli kokkailla ja leffailla, toteutuksena lopulta pitsan tilaaminen. The Big Lebowski sentään katsottiin! Aika lensi taas kuin siivillä, mutta vaelsin sitä lopulta kotiinkin revontulten viitoittamaa tietä pitkin. Oikeastaanhan päivän tavoitteet siis tulivat kuin tulivatkin saavutetuiksi, vaikka järjestys kärsikin! Kuvan nappasin matkan varrelta, siinä meikäläisen rakas yliopisto yövalaistuksessaan!

Loppiaispäivänä Harpan taakse oli kerääntynyt koululaisia ja muuta porukkaa ihmettelemään kanadalaista kahlekuningas Dean Gunnarsonia, joka toi uusimmalla tempauksellaan tulen ja leimauksen lumituiskun keskelle. Raajoistaan paketoitu mies sidottiin viikinkilaivaa esittävän räjähdelautan mastoon, ja hänen oli määrä paeta kahleistaan kahden minuutin kuluessa.

Kämppikseni palasi Ranskasta 8.1., ja sitä edeltävät päivät käytin hänen huoneensa ja tavaroidensa koristelemiseen Granny Smith -omenoiden tarramerkeillä. 20-vuotiasta raukkaa nimittäin kiusaa ikävä ikäkriisi, josta muistuttaminen on kaltaiseni kunnon ystävän tehtävä.

Näiden muistikortille tallentuneiden tapahtumien lisäksi katsoin viime viikolla enemmän elokuvia ja muuta audiovisuaalista viihdettä kuin varmaan viimeisen kuukauden aikana, ja näistä mainion Of Horses And Menin kävin vilaisemassa ihan Bíó Paradísissa! Koin pienen pettymyksen, kun kuuluisaa islantilaista taukoa ei näytökseen kuulunutkaan, mutta ehkäpä onni odottaa toisessa teatterissa. Lisäksi tillottelin ainakin ensimmäistä kertaa Lars Von Trierin tuotantoa sekä hämmensin itseäni Mementolla. Toivon mukaan saisimme kehiteltyä yhteisistä elokuva- ja ruoanlaittoiltamista jonkinnäköisen perinteen, sivistyksessäni on valtavia aukkoja mutta olen törkeän huono katsomaan mitään yksin. Lauantaina tosiaan liftasimme pikkuporukalla Reykjadalurin kuumille lähteille, tästä on tulossa ihan oma selvityksensä sitten kun taas on aikaa ja inspiraatiota käydä kuvia läpi! Mielisin myös runoilla sunnuntain seikkailusta nostalgian syövereissä, sillä se puhkaisi Islanti-kuplani hetkeksi ja oli täten melkoisen avartava kokemus. Olen alkanut koota ajatuksiani ja havaintojani pieniksi ja hajanaisiksi runoiksi, joita kirjoitan ylös yhden päivässä, mutta tekisi kyllä mieli summata tärkeimpiä pointteja suodattamattomina yhtenäiseen tekstimuotoonkin. Melkein voisin jatkaa siihen savottaan tässä heti, kun sormet ja aivotkin ovat sopivasti lämmenneet, mutta kello ilmoittaa säälimättä, että nyt kutsuu kuntoilu ja kuoro. Eipä siis tällä kertaa muuta kuin palailemisiin - ja ai niin, gleðilegt nýtt ár!

Venäjällä ei kuulemma selviä kännistä, mutta eipä tuo Islannissakaan ole juhlinta turhan turvallista. Muistakaa liukuesteet ja antakaa kaverille tukea ulkona liikkuessa, niin kekkulissa kuin selvin päinkin!

lok hátíðarinnar

Hyvää loppiaista! Tämä juhlapyhä päättää keskitalven juhlinnan niin Suomessa kuin täällä Islannissakin, joskin minusta tuntuu, että täällä päivän juhlava luonne otetaan piirun verran vakavammin. Olen saanut jo muutaman tunnin ajan kuunnella jälleen kerran rakettien pauketta, jonka voisin veikata vain kovenevan illan mittaan. Mainitsin aiemmin kokot, joita tavataan myös polttaa, mutta tänä vuonna kyseinen ilakointi on pannassa lähestyvän myrskyn vuoksi. Voi siis olla, että paukuttelu jatkuu siihen saakka, kun tulien pitämiselle saadaan sovittua uusi päivä. Tarkkailen tilannetta ristiriitaisten tunteiden välillä pallotellen - onhan tämä jotenkin herttaisen islantilaista, mutta säälittää lemmikkieläinten puolesta. Ja krapulaisten ja muuten vain säikkyjen tai heikkohermoisten ihmisten. Itsekin vielä välillä väännän kauhukakkaa odottamattoman paukkeen kantautuessa kadulta. Loppuis jo. Ei tähän tarvitsisi tottua, vaikka se ihan kiintoisa sosiaalinen koe onkin.

Sivuraiteilta takaisin itse asian pariin! Loppiaisen islanninkielinen nimi Þrettándinn tarkoittaa kolmattatoista, ja viittaa luonnollisesti jouluaatosta kuluneiden päivien määrään. Jotenkin pidän tästä nimestä enemmän kuin suomen loppiaisesta - se on jotenkin etäisen vihjaileva, vailla suoraa viittausta minkään loppumiseen tai viimeiseyteen. Kolmastoista päivä vain. Eilinen oli vielä juhlaa, mutta huomenna todellisuuden kaksikymmentä metriä sekunnissa etenevä myrskytuuli kauhoo kasvoille kasan arjen kylmää hyhmää ja kääntyessään lennättää ihmisparan suorinta tietä sorvinsa ääreen. Tämä kaikki tulee jokaiselle oman elämänsä sankarille täytenä yllätyksenä, sillä päivähän oli vain kolmastoista juhlapäivä - kolmastoista, huomenna on neljästoista, sitten viidestoista... Suomalainen loppiainen puolestaan ilmoittaa heti, että se, mitä viime aikoina oli, on ohi nyt. Todellisuus on kuitenkin jotakuinkin päinvastainen; Islannissa ilotulitellaan ja poltetaan tulia, siinä missä Suomessa heitetään joulukuusi menemään, tavan päivätyöläiset ehkä pienessä krapulassa, kun kerrankin on keskellä viikkoa vapaata. Itse en ainakaan ole loppiaista koskaan viettänyt muuten kuin töissä tai kotona kiroten, kuinka huomenna pitäisi jaksaa kammeta ahterinsa koulun penkille aivan liian lyhyen joululoman jälkeen.

Loppiaispaukuttelut eivät kuitenkaan täysin pese islantilaisten pääasiallista tulite-ilottelua, joka hyvin monen muun maan tavoin tapahtuu uudenvuodenyönä. Rakettien pauke raikaa kaikkialla jo varhaisesta, saavuttaa huippunsa keskiyöllä ja vaimenee hiljakseen pikkutunneille siirryttäessä. Puoli yhdentoista ja puoli kahdentoista välillä on hetken tauko, kun lähes kaikilla kansakunnan kotisohvilla hiljennytään katsomaan Áramótaskaupia, jokavuotista satiirista katsausta maan senhetkiseen tilaan. Katsoin kyseisen sketsipotpurin itsekin, muutaman päivän viiveellä tosin, ja yllätyin, kun jopa ontuvalla islannillani ja hyvin pinnallisella politiikan tuntemuksellani tajusin suurimman osan vitseistä - ilmeisesti silmät ovat pysyneet jotakuinkin auki vieraan kamaran asioille, vaikka Suomen uutisista tunnunkin olevan alinomaa auttamattomasti pihalla.

Minun uudenvuoden juhlintani oli joulun tavoin sekoitus paikallista, kotimaista ja kansainvälistä. Aattoaamu alkoi sillä, että olin pari tuntia täysin tietämätön kellosta - puhelimeni näytti tietämättäni ajan päin prinkkalaa, enkä unenpöpperöissäni ruvennut laskeskelemaan tarkkaa lukemaa Suomen ajassa raksuttavasta tietokoneen kellostakaan, joten hämmennykseni oli suuri, kun jalkauduin Merlinin ja Franziskan seuraan kirjakauppaan, ja myyjä tuli melkein heti sanomaan, että liike menee kiinni. Yhdeltätoista aamulla?! Sieluni eteinen epäilyksestä täyttyen tiedustelin ystäviltäni tiu'un todellista repimää, ja sehän oli jo yli yksi. Noh, nopeasti todellisuudesta kiinni ja uudella aikataululla pidemmälle edenneeseen päivään! Kävimme myöhemmin syömässä välipäivien reissuporukan kanssa, mistä jatkoimme epäonnisen kokonmetsästysreissun kautta Thealle tanskalaisiin juhliin.

Thealla käydessä ilahdun aina tuosta liitutaulusta, joka on usein täytetty ajankohtaisella taiteella.

Tanskalaisten uudenvuodenperinteistä jäi mieleen tämä sketsi, jonka katsoimme porukassa kellon lyötyä Tanskanmaalla kaksitoista. En tiedä johtuiko tasapainoisesta nesteytyksestä, mutta minusta tuo pätkä oli aivan järkyttävän hauska ja ymmärrän täysin, miksi sen katsominen on parissakin maassa perinne. Hyvän huikkapelinkin siitä saa aikaiseksi, voisin katsoa ensi vuonnakin!



Kellon lähestyessä puoltayötä porukka jakautui jälleen, kun reissuryhmämme päätti kipittää Perlanin mäelle katsomaan keskiyön valomerta satojen muiden kanssa. Vuodenvaihde oli maaginen; valssasimme, joimme kuohuviiniä, huusimme hävyttömyyksiä, kiipesimme Perlanin pihalla olevan monumentin päälle, tapasimme sattumalta kaverin siskoineen ja höpöttelimme humalan kannatteleman euforian vallassa hetken jos toisenkin. Matka Perlanille ja takaisin jään ja veden liukastamia teitä ja polkuja pitkin oli sekin oma seikkailunsa, ja veikkaankin, että polveani koristava mammuttimainen mustelma on peräisin juuri tuolta osalta iltaa.

Minulla ei ole mitään hajua.

Perlanilta selvittyämme ilta jatkui huikean humalan tavoittelulla ja siinä osittain onnistumisella. Olimme suunnitelleet pysyttelevämme vain kotona, sillä Franziskan piti selvitä aamukolmelta bussille ja lentokoneeseen ja takaisin Itävaltaan, mutta kun tanskalaisten veri veti keskustaan, päätimme lopulta liittyä seuraan ja Merlin meinasi saatella ystävänsä matkaan siinä samalla. On jännittävää, miten joidenkin ihmisten kanssa vain tulee selittämättömästi juttuun - Franziskahan oli täällä vain viikon, mutta ehdin sinä aikana tykästyä tyttöön niin perinpohjin, että vaadin päästä mukaan saattamaan tätä bussille ja sittemmin on ikäväkin vaivannut. Paluumatkalla kapakkaan toisia tapaamaan käytiin myös keskusteluja, joiden seurauksina vuoden 2015 ensimmäinen päivä oli kovin erilainen kuin olin kuvitellut. Mieleni tekisi ihan asioikseni ruotia näitä vähemmän konkreettisia elämäntapahtumia ja muutoksia, kenties siinä olisi jutuntynkää loppuviikolle.

Baarissa pyörähtämisen jälkeen olin aivan varma, että suuntaisimme kohti kotia, mutta tässä vaiheessa ehdotettiinkin, että bileet siirrettäisiin taksilla toisten tanskalaisten residenssiin kauas Reykjavíkin laidalle. Kellään ei ollut tähän poikkipuolista sanottavaa, joten ilta sai ilomielin jatkua aamukahdeksaan asti keskustellen, musiikkia kuunnellen ja punaviinipulloja tyhjentäen. Aamulla heräsin, yhä humalassa, kaverini vierestä sohvalta toisen kaverin paita päällä, pieni palojälki kasvojeni koristeena ja tunteista päällimmäisenä riemu siitä, että olen pitkästä aikaa päätynyt krapulaluolaan, jossa huono huumori lentää ja seisomaan noustaan vain vessaan mentäessä tai ruokaa hakiessa. Luolaan, jollaiseen kaikkien bileiden pitäisi päättyä. Sen jälkeinen aika onkin ollut vaihtelevan laatuista, siitä lisää ehkä jopa huomenna, nyt juoksen leffaan, heippa!

frábært eins og karamella

Joulukuun 27. päivän aamuna aloitimme nelipäiväisen reissun Etelä- ja Kaakkois-Islantiin, Meitä oli matkassa täysi autolastillinen mitä parhainta porukkaa, ja tältä taipaleelta on kohtuullinen kasa kuviakin! Jokusen hienon kohteen (kuten miehen sukuelimen muotoisen ulosteen lumihangessa) jouduin kuitenkin jättämään ikuistamatta, kun luulin, että itselaukaisimelle asetettu kamerani (jonka sittemmin nimesin Paskakasaksi) oli lopullisesti päättänyt, että sitä olisi nyt raijattu viimeistä kertaa läpi loskan, vesisuihkujen, höyryn ja hyytävän tuulen. Onnekseni suru jäi lyhytaikaiseksi, ja jeesusvanha koje jaksaa vieläkin porskuttaa huolimatta kaikista niistä kylmällä sammaleella makailuista ja suolavesikylvyistä, joita se on kaiken muun kiduttamisen ohella saanut varsinkin tässä maailmankolkassa kokea. Samaa en voi sanoa puhelimestani, jonka jätin epähuomiossa auton oven väliin jo ensimmäisenä matkapäivänä. Hyvä minä! Voisin tästä lähin tyytyä tekstaamaan ja soittelemaan ihan vain perinteisillä kapuloilla, kun eivät nuo älyluurit näköjään tuppaa meikäläisen menoa kestämään. No joo, löpinät sikseen, nyt niitä kuvia!

Jipii, road trip! Innostunutta porukkaa jossain huoltoasemalla vähän matkan päässä pääkaupungista. Tai näin luulisin, onnistuin nimittäin tälläkin reissulla pysyttelemään lahjakkaasti poissa kartalta suurimman osan ajasta eikä koordinaatteihini siten kannata aivan laput silmillä luottaa.

Näin jälkeen päin nähtynä lähtöpäivän horisontti tuntui povaavan, että tällä reissulla nähtäisiin monenlaista taivaan valojen leikkiä.

Terkkuja kavereille!

Matkasuunnitelmamme oli seuraavanlainen: ajaisimme ensimmäisenä päivänä Kirkjubæjarklausturiin, missä vietetyn yön jälkeen matka jatkuisi lähelle Höfnin kaupunkia Hólmar-nimiseen guesthouseen, missä yöpyisimme 30. päivään saakka. Pysähdyspaikoiksi olimme valikoineet ainakin Seljalandsfossin sekä Skogafossin vesiputoukset, Skaftafellin kansallispuiston sekä Víkin mustan hiekkarannan. Päätimme myös yrittää löytää Seljavallalaugin, jonnekin Seljavellirin vuoristomaisemaan piilotetun uima-altaan, mutta tehtävä osoittautui tällä kertaa ylivoimaiseksi. No, keväällä takaisin ja parempi onni matkassa!

Pirteämpää pissataukomeininkiä!

Seljalandsfossilla meitä tervehti tämä taivastelevan näköinen lumimies.

Viimeksi vesiputouksella vieraillessani oli maa lumeton ja putouksen takanakin oli turvallista tallustella. Tällä kertaa jopa polulle vievä portaikko oli niin umpijäässä, ettei ylös asti kannattanut yrittääkään. Toisia veri kuitenkin vetää leikkimään hengellään.

Pitihän sinne huipulle koettaa itsekin kömpiä. Alastulo oli kivuliaista kumpareistaan ja kuumottavuudestaan huolimatta ihan mukiinmenevä peppumäki!

Ensimmäinen ryhmähenkemme tiivistyskuva: Merlin parkouraa milloin luonnonmuotoja, milloin ihmisen tekeleitä hyväksikäyttäen, minä dokumentoin samalla kun Franziska keskittyy kiinnostavampaan kuvattavaan Madlin ja Sebastianin harjoittaessa turvallista taivastelua taustalla.

Olen aina ajatellut, että kunnon huurrekuorrutus kaunistaa kaiken. Islannissa se tarkoittaa lähinnä sitä, että uskomattoman upeasta tulee vieläkin vaikuttavampaa.

Matkalla Merlinin kanssa: reissukuvista kuutisenkymmentä prosenttia koostuu vastaavanlaisista elämän viimeisiä sekunteja dokumentoivista otoksista.

Suomalainen ulkomailla...

Islannin talvipäivä on lyhyttäkin lyhyempi, joten vaikka matka Seljalandsfossilta seuraavaan pysähdyspaikkaan. Skogafossille, ei mikään kamalan pitkä ollutkaan, oli aurinko saapuessamme jo painumassa mailleen.

Luminen Skogafoss! Mutta mitä vasemmassa laidassa tapahtuu?

Pariskuntahan se siellä, hääkuviaan ottamassa! Nostan luultavasti lämpimään tottuneelle morsiamelle sinivalkoista hattua.

Tanssija ja joulukuusi, elikäs kaverikasa. Kiipesimme veden putouskohdalle, ja vietin aikamoisen määrän aikaa vain kävellen tuulisella tasanteella ja pomppien lumessa. Vaelluksen päätteeksi oli hienoa huutaa keuhkojensa täydeltä - niin on tehnyt mieli tehdä jo pitemmän aikaa, mutta sopivan paikan perässä piti matkustaa pitkälle etelään. Hetki oli epätodellisuudessaan voimakas, tunteikkuudessaan turta, kurkkua repivän komea.

Rinnettä alas kieriminen ja pyöriminen oli parasta. Huomannee jo hylkeytymisestänikin. Madli ikuisti.

 Lumisen pysähdyksen jälkeen kiiruhdimme vielä Víkiin nauttimaan auringon viime säteistä.

Rannalla lepäili suuria lohkareita, joiden huipulla kasvoi karvamaista levää. Kiipesin yhden sellaisen päälle, siellä kelpasi seisoskella ja katsella asteittain mustuvaa merta.

Rantaa ympäröivä lumi muuttui mustaksi, kun siihen polkaisi. Ilahdutti.

 Víkistä matka jatkui Kirkjubæjarklausturiin, missä vietimme ensimmäisen yön. Revontulia, ainakaan kovin kummoisia, ei sinä iltana näkynyt, mutta pysyimme Madlin ja Merlinin kanssa pitkään hereillä korttia pelaten ja elämän ihmeellisyyttä ruotien. On jokseenkin huvittavaa, että näillä "rentouttavilla" lomareissuilla tulee usein nukuttua vielä vähemmän kuin arkiviikkoisin, kun seura pitää valveilla pitkälle yöhön ja aamulla on noustava aikaisin, jotta ehtii jotain nähdäkin lyhyen valoisan aikaan. Ei sillä että valittaisin, reissussa kuuluukin vähän rähjääntyä!

Kirkjubæjarklausturin mökki miellytti retkuettamme sen verran, että olisimme kernaasti halunneet muuttaa suunnitelmiamme ja palata sinne takaisin yhden Hólmarin-yön jälkeen, mutta vastapuolen kieltäydyttyä ei auttanut kuin pysyä alkuperäisissä aikeissa. Emme vielä tuossa vaiheessa tienneet, että tuo saattoi hyvinkin olla parempi ratkaisu - Hólmarissa näkyi molempina iltoina raivokkaan upeita revontulia!

Jäävaltakunta.

Madli oli matkalla kohtaamistamme islanninhevosista erityisen innoissaan.

Hevosstopin jälkeen pysähdyimme myös katselemaan persoonallisia kalliomuodostelmia.

Matkalla kohti Skaftafelliä ja Vatnajökullin kansallispuistoa pysähdyimme äimistelemään jäätikköä hieman pidemmältä etäisyydeltä.

En nyt hätäiseen muista, kuinka monta keskarikuvaa olen tähän blogiin lisännyt, mutta arvaajat arvannevat, kuka kaarasta käsin flippailee kuvaajalle.

Maisema on eittämättä sininen ja penkkikin löytyy kuvasta, mutta missä luuraa kyltissä kuvattu kuusi?

Skaftafelliin päästyämme alkoi auringonvalo jälleen olla kortilla, mutta ehdimme vielä patikoida parisen tuntia. Löysin itselleni mainion matkakumppanin, valtavan koiranputken varren, jonka nimesin Taikatähtääjäksi - putki palveli oivallisena apuna lumen linkoamisessa kavereita kohti. Myöhemmin hautasimme Tähtääjän juhlallisin menoin jäätikön koloon.

Svartifossin vesiputous.

Talvi oli tehnyt Svartifossista taianomaisen jäälinnan. Tai ainakin sisäänkäynnin sellaiseen. 

Jälleen uusi porukan summauskuva. Asettelusta vastasi vasemmalla seisova Sebastian, joka onnistui itse tulemaan heinän halkaisemaksi. Seuraavina Franziska, Madli, lumipallosta päähänsä saava allekirjoittanut ja Merlin.

Tämän kuvan seurauksena kamerani itselaukaisin jäi päälle, ja kun tyhmyyttäni luulin sitä kojeen kuolemaksi, loppuvat tämän päivän kuvat osaltani tähän. Eeppinen matkamme halki kansallispuiston käsitti vielä lukuisia upeuksia, kuten turvekattoisia vanhan ajan taloja, joiden ovet olivat avoinna vierailijoille. Jäätikölläkin kävimme liukastelemassa, ennen kuin jatkoimme matkaa kohti Hólmaria, missä vietimme seuraavan yön. Hólmar osoittautui oivalliseksi paikaksi revontulibongailulle - ensimmäisenä iltana vietimme ties kuinka pitkän tovin pihalla taivaalle tuijotellen, kun uusia tulia tupsahteli esiin sitä mukaa kun vanhat haalistuivat. Meillä oli seuranamme myös mielipuolisesti kiekuva kukko - liekö raukka mennyt taivaan valoista sekaisin? Uni jäi taas toissijaiseksi, mutta niiden muutamien tuntien aikana ehti säätilassa tapahtua huomattava muutos. Aamulla edellispäivän kuivan kylmä sää oli tiessään ja aiemmin miellyttävän luminen maa oli jään ja veden peitossa - käveleminen oli haaste, autolla ajamisesta puhumattakaan, eikä sakea hernerokkasumu parantanut tilannetta. Teimme kuitenkin visiitin Jökulsárlónin jäätikkölaguunille ja köröttelimme sieltä Höfniin ruokaostoksille ja uimaan. Illalla kokkailtiin ja kirjoiteltiin postikortteja. 

Matkalla kohtasimme joukon poroja! Varsinkin Sebastian oli näistä kovasti innoissaan

Sumuinen Jökulsárlón oli kaunis. Olen aiemmin käynyt tuolla kesällä, pitäisipä ihan kaivaa kuvat esille ja verrata, miltä silloin näytti.

Ilahduin kovasti tuosta hyytelön näköisestä jäämötikästä.

Rankan pystyssä ja tiellä pysymisen harjoittelun jälkeen maistui snuður. Madlin mielestä kaunis leivonnaiseni oli kuorrutettu puoliksi koiran ja puoliksi yksisarvisen kakalla.

Uimisen jälkeen. Rakastan Franziskan päättäväistä äitipöllön katsetta.

Maailman kauneimmat snapsikupit!

Postikorttien kirjoittelusessiot venyivät pitkälle iltaan, ja kun lopulta olimme asettumassa yöpuulle, tuli iltakävelyllä ollut Sebastian yhtäkkiä tupaan ja käski herättää muutkin - taivaalla leimusivat kuulemma jälleen kerran uskomattoman upeat revontulet. Näky oli erityisen jännittävä, kun sitä vertasi edellisiltaan: lähes kaikki maisemaa valaissut lumi oli poissa, mikä hankaloitti myös katselukukkulallemme kiipeämistä.

Itseltäni ei löydy jalustaa, mutta onneksi Sebastian oli kärppänä ottamassa upeita kuvia vihreänä liekehtivästä yötaivaasta. Alareunan punahehku on hyvin todennäköisesti Holuhraunin laavakentän heijastumaa - kyllä, Bárðarbunga puhisee vieläkin, vaikkei varmaan enää Suomenkaan uutisotsikoissa kummemmin komeile.

Viimeisenä aamuna heräsimme pikkuisen parempaan keliin, joten saatoimme matkan varrella pysähdellä paikoissa tarvitsematta pelätä läpikotaista kastumista. Kävimme uudemman kerran Jökulsárlónilla sekä Skaftafellissä ihailemassa jäätikköä, Víkin mustan hiekkarannan toinen puolikin tuli tutuksi, kuin myös Seljavellirin joutomaat hämärän jälkeen.

Niin sininen jäätikkö. Meni kuvitteellisen tulevaisuuden asuinpaikkalistan kärkisijoille.

Sebastian löysi maasta upeat, jääkokkarein koristellut silmälasit!

Se on niin kaunis!

Bongaa Franziska.

Jos joskus painan prosentin verran nykyisestä, anon oitis rakennuslupaa tuolle pienelle jääsaarelle.

Upea Vík, upea meri. Upeat aallot, joihin teki niin kovasti mieli juosta. Onneksi kaverit kielsivät.

Illan jo hämärtyessä pysähdyimme jonnekin Seljavellirin tienoille, suunnitelmanamme yrittää löytää maisemaan kätketty Seljavallalaug. Minulla oli melko selkeät ohjeet puhelimessani, mutta sehän tunnetusti meni rusinoiksi jo ensimmäisenä matkapäivänä, joten vaelsimme muistin varassa. Tulosta ei tullut, mutta saatoimme loppuvaiheessa selvittää, missä meni vikaan. Jospa sitä seuraavalla kerralla osuisi oikeaan!

Kaupunkiin palattuamme muistan olleeni kuolemanväsynyt ja istuneeni tässä sängylläni, kunnes ulkoa kantautui helvetinmoista pauketta ja valonvälähdyksiä. Hetken siinä kirottuani kirmasin vuokraemännän puheille tiedustelemaan, mitä vihtahousun vitsauksia naapurustossamme on käynnissä. Hän katsoi minuun ihmetellen ja kysyi, että eikö Suomessa muka juhlisteta vuodenvaihdetta raketein. No kyllä vaan, mutta moinen mekastus on meillä kiellettyä ennen kello kuutta aattoiltana. Vaan niin se on täälläkin, mutta katsopa kuinka ihmisiä kiinnostaa. Nyt on loppiaisen aatto, ja olen tähän mennessä kuullut raketinpauketta joka ikinen päivä uudenvuoden aatonaatosta saakka. Hieman eri meininki kuin kotiseudulla, missä hurjimpia tulittajia olivat yleensä pikkupojat koulutiellä munakranaatteineen ja roomalaisine kynttilöineen. Huominen loppiainen kuulemma huipentaa islantilaisten vuodenvaihteen rakettimanian, kun kaikki joulun ja uudenvuoden jälkeen halvalla myydyt papatit singotaan stratosfääriin päin, ja ilmeisesti jossain poltellaan tuliakin joulunajan loppumisen kunniaksi. Saas nähdä, eksyykö sitä katsomaan, kun uutenavuotena tuli lahjakkaasti missattua jokainen kaupungin kokko. Nekin kekkerit ovat aivan oma tarinansa, jonka kulkua valotan varmaankin aivan tässä pian. Nyt kuuhullun unia eli varmaan jotakin sarjaa silmien umpi muurautumiseen saakka. Vajaa viikko aikaa nauttia pöllön unirytmistä ennen kylmään arkeen ja kello kaksikymmentä yli saatanan kahdeksan alkaviin kieliopin tunteihin palaamista, pakko käyttää jokainen kukkumisen mahdollisuus!